Suoritin kansalaisvelvollisuuteni ensimmäisellä kierroksella. Tällä kertaa nyt en vain uskalla olla kannattamassa kumpaakaan, koska kummallakin on jotakin, mitä koen vääräksi. Ajattelen, että jos tuen jompaa kumpaa, osallistun jollain tavalla, olen tavallaan henkisesti vastuussa. Kun ehdokasta nyt vain ei löydy, niin miksi ihmeessä olisi pakko äänestää???

Ja oikeasti, jos minun olisi PAKKO äänestää (kummallinen ajatus), niin kyllä Haaviston arvomaailma on paljon lähempänä omaani. Jos jätän äänestämättä niin miten kummassa se olisi sama kuin että äänestäisin Haavistoa? En ymmärrä, mutta kyllä helpotti kun sai vuodattaa tänne!!

Minua on vihdoin ruvennut kiinnostamaan politiikka ja yhteiskunnalliset asiat. En voi sanoa todellakaan tietäväni näistä asioista paljoa, mutta seuraan asioita paljon suuremmalla mielenkiinnolla kuin ennen. Minua kiinnostavat tällä hetkellä eniten lähi-idän tilanne ja Suomen presidentinvaalit. No, se nyt ei ole yllätys kun enää kolme yötä vaaleihin.

Äänestin jo ennakkoon, kun sunnuntaille oli jo tullut muuta ohjelmaa. Ihan siltä varalta, että varmasti tulee äänestettyä. Voin sanoa, että minun ehdokkaani ei pääse toiselle kierrokselle, vaikka oli kyllä ihan paras ja raikkain ihminen ja nainen!

Toinen kierros nyt tässä jänskättää. Niinistö on oikein fiksu tyyppi, mutta ehkä liiankin... Mietin, että tahtoisin presidentiksi semmoisen nöyränoloisen ihmisen, jolla olisi semmoisia arvoja kuten solidaarisuus, heikoista välittäminen, kestävän kehityksen näkökulma... Taloudellinen kasvu ei saisi olla itsetarkoitus. Ei ihmisen hyvinvointi ole juurikaan verrannollinen taloudelliseen kasvuun. Ei ainakaan täällä, missä ruokaa yhä riittää. Ahneus ja rahamarkkinat sokeuttavat ihmisiä juuri näkemästä ja kokemasta inhimillisyyttä ja välittämistä toisesta ihmisesta, luonnosta,..

Haluaisin myös ehdottomasti presidentin, joka omaisi kristilliset arvot.

Kertokaa, jos tiedätte, kenellä (toiselle kierrokselle pyrkivistä) on kaikki nämä ominaisuudet, koska minä en oikein tiedä... No ei silti, en minä ketään kuuntele. Seuraan vaalitenttejä ja itse päätän.

...mutta tämä Räisälän rannerengas on kyllä parempi ja sopii huippuhyvin minun makuuni! (Taustalla Ticon tassut). Tämä on vanhempaa mallia ja hieman jykevämpi kuin se, mikä nyt on myynnissä.

Tässä Viipurin rinkilää. Korvisten kanssa sattui hassusti, kun posti toi kaksi vähän eriparista korvista. Toinen kauniisti tummaksi patinoitunut ja toinen vaalea ja kirkas. Selvisi, että myyjä oli myynyt kaksi paria ja pakannut pimeässä varastossa ne vahingossa eripareina. Pienen selvittelyn jälkeen saimme toisen ostajan kanssa vaihdettua ja minä sain ne tummemmat. Minusta tumma pronssin sävy on kauniimpi kuin kirkas kellertävä. Riipus on tosin nyt vähän eriparinen, mutta tuskin näitä samanaikaisesti käytänkään.

Vastaan viestiin hiukan tylysti, mistä seuraa yhä ärsyyntyneempi olo, kun mukaan astuu syyllisyys. Seuraavaksi alan miettiä, mikä oikeus minulla on ärsyyntyä siitä, että joku lähettää minulle tekstiviestin puoli yhdeksältä aamulla? Useimmathan ovat siihen aikaan jo olleet hyvän tovin keskellä työn touhua! Kerron itselleni olevani patalaiska ja muutenkin aika surkea ihminen. Keitän aamukahvit.

Pian koira ilmoittaa, että auto tulee pihaan. Ryntään ulos postitätiä vastaan. Saan yhden painavan paketin.

Avaan laatikon ja sotken käteni johonkin märkään. Kaivan mönjäisiä purkkeja laatikosta ja mietin, että mikä näistä vuotaa. Sillä hetkellä kadun ryhtyneeni kosmetiikan jälleenmyyjäksi. Helpotun hieman, kun huomaan, että se, mikä on vuotanut, oli minulle itselleni. Pyyhin kaikki purkit puhtaiksi. Kuvastojen putsaamiseen menee kauan, sillä tilasin niitä kolmekymmentä. Teen reklamaation. Sitten voimat loppuvat ja asenne.

En voi ryhtyä mihinkään, kun putelit lojuvat pöydällä. Pitäisi ruveta selvittämään tilauksia. Vitkuttelen. Viimein ryhdyn toimeen ja käytän tolkuttomasti aikaa hommaan, joka normaalisti kestäisi noin 25 minuuttia. Paperihommat jäivät tekemättä ja ovat muuten edelleen tekemättä.

Yhtäkkiä kello on niin paljon, että mies tulee kohta töistä. Ruokaa! Mitä ruokaa!? Keitän mannapuuron ja toivon, että kelpaa. Kelpaahan se. Miehelle kelpaa ihan kaikki tavallinen suomalainen perusruoka. Mannapuurokin siis kuuluu nyt tähän sarjaan ja se on hyvä muistaa vastaisuudenkin varalta - jos ei vaikka ole kaapissa purkkihernekeittoa...

Päätän piristää itseäni kokeilemalla paketissa tulleita koristelulakkoja kynsiin. Ehkä valitsin siihen täysin väärän ajankohdan ja mielentilan, mutta seurauksena olivat seeprakynnet ja neljä timanttikoristetta. Joo, kuulostaa ihan hyvältä, mutta kun ne olivat suttuiset seeprakynnet!

Timantit lähtevät kynsistä irti, kun vedän farkut jalkaan. En ehdi poistaa suttuista seeprakuviota kynsistäni, kun pitää jo lähteä pappilaan kuoro- ja bänditreeneihin. Olisin jättänyt väliin, ellen sattuisi vetämään ryhmää!

Häpeän kynsiäni ja yritän piilotella niitä. Onneksi kukaan ei mainitse niistä mitään. Huomaan olevani vähän kireä. En tiedä, huomasivatko kuorolaiset. Ärähdin hiukan, kun heillä oli niin hauskaa, vaikka piti keskittyä laulamiseen. Tottelivat heti.

Harjoittelimme ensimmäistä kertaa erästä virttä, jonka olin päättänyt ottaa ohjelmistoon. Virsi 307. Körttivirsi! Veisattiin se ensin niin kuin körttiläiset veisaavat. Taukojen kera. Kerroin, mitä tauot merkitsevät. Olin oivaltanut sen ihan itse - körttiveisuun syvimmän olemuksen. Kun laulu on rukous, ei sitä voi painaa menemään ilman ajatusta! Pitää olla ajatus. Tässä virressä on mahtava sanoma ja laulajat tajusivat! Ja sitten kun oltiin opeteltu körttiveisuun syvin olemus, unohdettiin tauot ja ruvettiin soittamaan.

En tiedä, meneekö körttivirsi pilalle, kun se sovitetaan bändille, mutta ainakin minun päiväni se pelasti! Kun kolmannessa säkeistössä rummut tulivat mukaan ja löytyi sopivan 'raskas', mutta jämäkkä komppi, virsi alkoi elää sitä elämää, jollaiseksi sen olin mielessäni bändisovituksena kuvitellut!

Toivo heräsi. Tästä virrestä voi vielä tulla hyvä biisi meille. Ja tämä päivä ei ole sittenkään kokonaisuudessaan täysin epäonnistunut.

Ei mikään päivä ole.

Illalla lakkasin vielä uudelleen kynnet. Sillä koristelulakalla. Pyyhin pois. Yritin vielä kerran. Pyyhin pois ja päätin, että ei ole mun juttu.

Pieni kuutar vasemmalla taitaa olla ensimmäinen kalevalakoruni. Sain sen äidiltä joskus kauan kauan sitten. Utajärven sydän löytyi nelisen vuotta sitten lentokentältä. Se oli jännä tapaus. Kulutin aikaa lentokentän liikkeissä enkä aikonut ostaa mitään, mutta kultasepänliikkeessä tuo sydän jotenkin lumosi minut. En saanut silmiäni irti siitä ja pakko oli saada se mukaan. Talon sydän -kääty on muisto eräästä elämässäni vilahtaneesta ihmisestä joskus taannoin ja surkuhupaisaa on se, että sen piti olla kestävän rakkauden symboli.. käyttämättä jäänyt lähinnä siksi, että pidän enemmän riipuksista kuin käädyistä.

Hiukan sumea kuva. Kaikki sormukset olen saanut mieheltäni. Sydänsormus, lapin sormus ja vihkisormus (ainut kultainen kalevalakoruni). Nämä ovat päivittäisessä käytössä.

Niin että joskin joskus tylsää, niin korutonta ei minun elämäni ole! =)

Minulle on vuosien varrella kertynyt joitakin kalevalakoruja. Varsinainen intohimo näihin syttyi kuitenkin vasta nyt uudenvuoden aattona, jolloin olin ystäväni luona kylässä. Hän oli ruvennut keräilemään vanhoja tai käytettyjä koruja mm. huuto-netistä. Mahtava kokoelma oli ystävälläni.

Niin siinä sitten kävi, että minäkin hurahdin ja metsästän nyt suurella innolla koruja. Vertailen uusien korujen ja vanhojen korujen hintoja. Teen tarjouksia ja lasken rahojani. Yritän pitää järkeä päässäni, etten vallan konkurssia tee tämän takia. Nyt odottelen jo muutamia koruja postista... jännittävää!

Jonkin verran tiedän jo korujen nimiä. Tässä kuvassa on aikaisemmastaan omistamani lapin-, neitsyt Maria- ja Kuusamon kirveskorut. Alhaalla oikealla olevia en tiedä. Kuusamon kirveet (ylhäällä oikealla) sain korviini tänä jouluna lahjaksi mieheltäni!

Tässä vanhoja kalevalaristejäni. Toinen vasemmalta, (muistaakseni raja-Karjalan risti) on vanhin. Krusifiksi (en tiedä virallista nimeä) on kahden ihmisen hylkäämänä päätynyt minulle. Se on tosi voimakas koru ja entisillä omistajilla ei tainnut riittää vakaumusta sen kantamiseen ;) Itsekin käytän sitä aika harvoin.

Yöllä sain sitten tunnin ajaksi viereeni sylikoiran. Ronjastahan ei muutoin ole sylikoiraksi siksi, että se ei malta olla hetkeäkään rauhassa. Tunkee suuhun ja silmiin ja sitten taas lähtee hössöttämään. Nyt se kuitenkin makasi tunnin minuun liimautuneena. Ihan rauhassa - kun pelkäsi niin.

Minä en silti ymmärrä koko rakettien ampumista. Eläimet pelkäävät, vahinkoja sattuu ja niin suuri hintakin muutaman sekunnin ilosta. Saisivat kieltää koko raketit minun puolestani. Keksisivät jotakin kauniinpaa, hiljaisemapaa ja parempaa tilalle..

Myös lapinkoira Ronja toivottaa hyvää uutta vuotta ja toivoo samalla, että yhtään rakettia ei ammuta ennen kuin äiti ja isä tulevat kotiin kyläreissulta.

Mutta nyt rakkaat vieraat (tytär ja vävy) ovat jo lähteneet, joulukoristeet menettäneet hohtonsa ja pieni morkkis alkaa tulla päälle ylensyömisestä, vaikka niin yritin luvata itselleni, että vältän sitä tänä jouluna. Joulu itsessään oli hyvä. Pikkuinen veljenpoika loisti tämän joulun tähtenä, kaikki on niin kovin hyvin. Pettymys on ehkä vain sitä, että joulu meni niin äkkiä ja arki tuli vastaan.

Onkohan syytä mennä itseensä ja miettiä, mitä vikaa arjessa on? Onko mitään vikaa siinä, että elämä jatkuu tavalliseen tapaan. Kun kerran kaikki on hyvin.

Tänään tein 'jouluhalko' nimisen leivonnaisen ja vietämme uutta vuotta ystäväperheen luona. Päivä pitenee jo, vaikka sitä ei vielä huomaa. Kevät on jossakin kaukana, mutta tulossa. Sitä kohti mennään.

Olen pahoillani, etten ole päivittänyt blogiani aikoihin. Toivottavasti joku vielä siitä huolimatta kurkistaa tänne. Vilukissi oli ainakin laittanut kommentinkin edelliseen päivitykseeni. Hänelle aivan erityiset Hyvän Uuden vuoden toivotukset ja tietysti kaikille blogini lukijoille!

Muutama hämyinen joulukuva pienestä, vanhasta, mutta niin rakkaasta kodistani:

Huomaan, että muutokset on joka kerta helpompi kestää elämänkokemuksen myötä. Niin monta talvea jo nähty, ettei epäilystäkään, etteikö uusi kevät vielä koita. Elämässä on muutoinkin nykyään enemmän kerroksia kuin nuorempana. Mitä tahansa tuleekaan vastaan, kokemus tai vaikkapa vain aistihavainto, sitä värittää ja täyteläistää joukko muistoja, jotka tulvahtavat mieleen. 

Ja siitä seuraa kiitollisuus. Niin paljon näetty ja koettu. Rikasta, kaunista, kipeää, suloista elämää, joka ottaa ja riisuu -mutta yhä uudelleen antaa. Ja kivun kautta kuljettuani vain syvemmin ja täydemmin.

Joskus pelkään onnea. Kun on syvä onni ja kiitollisuus, onko jokin kausaalisuhde olemassa, että pakosta seuraa kohta jotakin ikävää? En pelkää enää elämää, mutta myönnän, että masennusta hiukan pelkään. Sitä, että lakkaisi tuntemasta. Ei näkisi ympärilleen, ei kokisi mielihyvää.

Pelko on ansa. Kun pelkää, lakkaa elämästä. Täydellistä elämää on, kun ei ole pelkoa, häpeää. On vain minä ja maailma, minun ikioma elämäni, jota ihmettelen, elän todeksi ja iloitsen lahjoista, joita näen itsessäni, ympärilläni, toisissa ihmisissä. Kun annan anteeksi mokailuni itselleni ja toisille. En takerru ajattelemattomaan sanaan, oli se sitten lipsahtanut omasta tai jonkun toisen suusta.

Ja täydellistä elämää on myös se, kun välillä pysähdyn, lakkaan suorittamasta ja suunnittelemasta. Annan asioiden vain tapahtua.