Mieleeni muistui eräs tarina, jonka kuulin kerran. Minulla ei ole tarinaa, eikä tarinan kirjoittajaa ylhäällä missään, joten kerron sen tässä omin sanoin. Toivottavasti saan ajatuksen välitettyä tällä tavoin.

 

 

Miksi Jumala sallii omille lapsilleenkin niin kivikkoisen elämän polun? kysyin kerran vanhalta, viisaalta mieheltä. -Ihminen, joka on Jumalalle erityisen rakas, koetellaan niin kuin paras jalometalli koetellaan tulessa ja ahjossa, hän vastasi. Jäin miettimään lausetta ja kerran kuulin, että eräässä kylässä oli vanha hopeaseppä, mestari alallaan. Päätin mennä katsomaan, miten arvokkain jalometalli syntyy.

Mestarin kädessä oli pihdit, joissa hän piteli metallipalaa. Katsoin, miten hän siirsi metallin keskelle kuuminta liekkiä.

-Miksi se pitää polttaa noin kuumassa? kysyin.

-Siksi, että kuona ja epäpuhtaudet sulavat pois vain riittävän kuumassa tulessa, mestari vastasi. Katsoin, miten mestari piti kärsivällisesti metallia tulen kuumuudessa. Viimein kysyin? -Miksi noin kauan, eikö vähempikin riittäisi?

-Vain tällä tavoin saadaan esille kaikkein jaloin metalli, mestari vastasi. Katsottuani aikani, miten mestari väsymättä piteli kädessään pihtejä, kysyin: -Etkö laske sitä koskaan pois kädestäsi, jätä sitä tuleen telineen varaan  ja tee sillä välin jotakin muuta?

-En missään nimessä, vastasi mestari. -jos minä en vahdi hopeaani herkeämättä, tuli polttaa sen ja se tuhoutuu kuumuudessa.

 

-Nyt se on valmis, sanoi mestari viimein, katsellen metallipalaa ihaillen. -Mistä sen tietää? kysyin.

-Tiedän, että se on valmis, kun voin nähdä siinä oman kuvani, sanoi mestari.

 

Lähdin pajasta ja mietin, että vastedes, kun kohtaan kärsimystä elämässäni, muistan, että Mestarini ei ole jättänyt minua yksin. Olen arvokas Hänen kädessään ja ehkä minäkin, jonakin päivänä, voin heijastaa elämälläni Mestarini kuvaa.