Nyt kerron teille ystävästäni Pepestä (kunnia hänen muistolleen).  Tässä on taulu, joka on keittiömme seinällä. Se on ainut, mitä Pepestä on enää havaittavissa....ja tietysti monet muistikuvat!

 

Koska olen sisäkissa, minulla ei luonnollisesti ole ollut paljoa ystäviä, mutta Pepe oli heistä harvoista ensimmäinen - isännän, emännän ja Tytön lisäksi. Pepe oli jättimäisen iso collieuros, mutta rauhallinen. Me leikimme joka päivä. Minä pätkin Pepeä päähän hellällä tassulla ja se kirputti hellästi niskaani. Voi että minä kaipasin kauan Pepen kirputuksia, kun Pepeä ei enää ollut! Emäntä yritti rapsuttaa minua niskasta, mutta ei se ollut sama asia, ei likimainkaan.

Emme ehtineet olla ystäviä kuin reilun vuoden, kun Pepe alkoi ontua kummallisesti. Kesken leikin se saattoi horjahtaa takamuksilleen, kun sen takajalka petti alta. Pian se alkoi käyttää ulkoillessaan kenkää, koska jalka laahasi niin pahasti, että se olisi muuten nirhautunut verille. Selkärangan rappeuma, niin emäntä sanoi. Parantumaton.

Eräänä aamuna Tyttö ei lähtenyt kouluun. Mummu tuli meille ja kaikki talon naiset juttelivat Pepelle kyynelet silmissään. Sitten tuli eläinlääkäri meille kotiin. Naiset (eläinlääkärikin oli nainen) juttelivat vakavina ja rapsuttivat Pepeä. 'Pitäisiköhän tuo kissa laittaa kylppäriin, ettei se näe, mitä tapahtuu', sanoi mummu.

Sen jälkeen minä en enää koskaan nähnyt Pepeä, mutta kesäisin, kun emäntä vie minua ulos narukävelylle, kuljemme usein Pepen haudan ohi. Hautakummulla kasvaa keväisin suuria keltaisia ja punaisia tulppaaneja.

Kukkivatkohan tulppaanit Pepen haudalla tänä vuonna jo ennen kuin minä pääsen ensimmäiselle narukävelylle?