Että ajatteleeko kissa mitään? Miten tyhmä kysymys. Tietäisittepä!!! Jotta sen uskoisitte, aloitan emännän kanssa päiväkirjan. Voin kyllä heti alkuun sanoa, että se, mitä emäntäni minun edesottamuksistani saa irti, ei ole kuitenkaan kuin pieni osa minun todellisesta elämästäni ja ajatusmaailmastani.

Minulla ei ole syntymäpäivää, sanoo emäntä. Totuus on se, että hän ei tiedä sitä. Sinä päivänä kun minut kuljetettiin pyöräntarakalla ruskeassa pahvilaatikossa kotiin, emäntä oli niin tohkeissaan, ettei hän kysynyt syntymäpäivääni. Siitä on nyt aika tarkalleen viisi vuotta aikaa. Olin silloin seitsemän viikon ikäinen. (Emäntä sai vasta myöhemmin selville, että paras luovutusikä olisi ollut 12 viikkoa).

Meitä oli neljä veljestä. Yksi meistä oli komea ja musta ja sillä oli valkoinen kravatti kaulassa. Olin melko varma, että hän lähtisi meistä ensimmäisenä maailmalle. Toisin kävi.

Olimme toden totta vasta seitsenviikoisia, kun emäntä ja Tyttö tulivat. Ihastuin Tyttöön ensisilmäyksellä! En epäröinyt hetkeäkään, vaan otin hirmuisen loikan ja tarrasin kynsilläni hänen housunlahkeisiinsa. Siitä oli helppo kiivetä suoraan syliin ja se toimi! Tyttö kaappasi minut syliinsä ja valinta oli tehty!

Vain nopeat elävät, sanotaan. Tosin kuulin myöhemmin, että veljenikin olivat saaneet kodin.

Ensimmäinen muistikuvani uudesta kodistani oli Pepe. Kissa vieköön minä pelästyin, kun se tuli tupaan!!! Pepe oli nimittäin iso collieuros! Ja emäntä ja Tyttö nauroivat minulle, kun köyristin selkäkarvani ja nostin joka ainoan karvani pystyyn. Sihisin sen minkä pienestä kurkustani irti sain. Ja he vain nauroivat. Lopulta huomasin, että Pepe ei ollutkaan niin vaarallinen kuin äkkiseltään oli olettanut.

Mummo pelkäsi vielä monia päiviä myöhemminkin. Hän ei nauranut, vaan oli oikeasti huolissaan, ja kysyi Tytöltä ja emännältä: 'Oletteko te ihan varmoja, ettei Pepe syö tuota kissaa?'

Koska Pepe ei listinyt minua heti, en pelännyt sitä enää yhtään. Ensimmäisen yöni sain nukkua makuuhuoneessa lattialla olevalla pedillä. Emäntä laski välillä kätensä ja tunnusteli, olinko siellä. Aamulla hän ihmetteli, miten reipas olinkaan, kun en itkenyt emoani lainkaan. Hiekkalaatikollakin osasin käydä, vaikka hädintuskin sain kiivettyä laidan yli. 

Ei minulla ollut emoa ikävä. Olin päässyt Tytön luokse asumaan!

En ehdi nyt kirjoittaa enempää, sillä lintulaudalla on vieläkin nälkäisiä lintuja, vaikka on jo toukukuu ja minun on mentävä keittiön ikkunalle tekemään suunnitelmia. Aion jonakin päivänä ratkaista sen, miten voitan välissä olevan ikkunan ja pääsen niihin käsiksi.

Tarinani jatkuu myöhemmin.

-Tico-