Kuuntelen, kun tyttäreni soittaa taustalla sormet koskettimilla soljuen. Olen kiitollinen hänestä. Koko elämästä. Tänään on kaikki hyvin...kunpa osaisin tarpeeksi ajatella sitä!

Elämässäni on ollut vaiheita, jolloin kiitoksen aiheet ovat olleet vähissä. Syvällä masennuksen syövereissä ei näe eteenpäin. Ilonaiheet ovat kadonneet ja katse on suuntautunut vain omaan pimeyteen, vaikka ympärillä olisi kuinka paljon valoa.

Nyt on toisin. Sain astua pimeästä takaisin valoon. Pikku hiljaa se tapahtui. Jostain vain tuli pieni ilon aihe lohduttamaan pimeää mieltä. Masennuksen noidankehä alkoi vähitellen irrottaa otettaan, kun elämä alkoi taas kantaa. Toipuminen oli hidasta, mutta sen kesti, kun suunta oli oikea.

Ystävät sanovat, että oli aika, jolloin kuljin pää painuksissa, katse varpaissa. Jossakin vaiheessa katseeni vain alkoi nousta eteenpäin, ylöspäin. Ulkoinen olemukseni muuttui. Minä en nähnyt sitä ulkoista muutosta itse, mutta koin sisimmässäni, miltä tuntuu nähdä uudelleen maailman värit, kun oli ollut pitkään pimeässä!

Olen oppinut elämäni koulussa sen, että on valtavan tärkeää se, mitä ajatuksia sinä ruokit sisimmässäsi, sillä ajatustesi mukaan myös mielialasi suuntautuu! Vaikeimpanakin hetkenä kannattaa etsiä elämästä jokin voimaa tuova asia ja tarttua siihen kuin oljenkorteen. Vain siten jaksaa elää eteenpäin.

Kun avaa silmät kauneudelle, opettelee iloitsemaan elämän pienimmistä ja yksinkertaisimmista asioista, saa huomata elävänsä rikkaasti ja täydesti.

Sinulle käy siten kuin sinä uskot...siksi kannattaa uskoa hyvää, vaikka olosuhteet olisivat joskus kurjatkin.

Eilen näin perhosen omassa kukkapenkissäni! Helmililjojen keskellä.

 

 

Maailma on kaunis

ja hyvä elää sille,

jolla on aikaa ja tilaa unelmille.

Ja mielen vapaus,

ja mielen vapaus....

(olisikohan Eino Leinoa, en muista)