Minulla on samanlainen olo kuin liittyessäni Facebookiin puolitoista vuotta sitten. Mielessä liikkuu omituisia ajatuksia, että mitähän ihmettä minä nyt olen tekemässä? Lähdin taas johonkin ennalta tuntemattomaan. Voiko blogiin kirjoitaa mitä tahansa? No ei, koska se on julkinen...vai voisiko sittenkin? Kaikkea maan ja taivaan väliltä, kaikkea mitä mielessä pyörii?

päätän, että juuri niin aion tehdä, sillä kirjoittaminen on terapiaa. Lukijan ongelma on se, saako hän mitään irti ajatuksistani.

Pohdin juuri eilen 19-vuotiaan tyttäreni kanssa, miten harmittavaa on, kun et voi koskaan saada toista ihmistä täysin ymmärtämään kaikkea, mitä oman pääsi sisällä liikkuu. Miten lamaannutaavaa on, kun olet keksinyt jotakin ihmeellisen hienoa, silmät loistaen kerrot siitä ja toinen ei innostukaan. Hymähtää vain hajamielisesti. Tulee mieleen, että ei sitten. Antaa olla. Ei tämä niin hyvä juttu ollutkaan.

Pitäisikö ruveta enemmän puolustamaan omaa sisäistä maailmaansa?!  Mitä siitä, jos toinen ei olekaan satasella mukana siinä, mistä minä innostun? Enkö voisi innostua silti? Miksi antaisin elämääni ohjata ulkopuolelta? Tämähän on minun elämäni, samperi soikoon!

Olen kohta neljänkymmenen. Jos ei ennemmin, niin nyt on korkea aika ruveta elämään elämää, joka on minun näköistäni. Minun. Ketään muuta en voi syyttää siitä, jos elämäni ei lopulta mennyt niin kuin halusin. Jotkut tekevät niin, syyttävät muita, mutta mielestäni se on tyhmyyttä. Valta ja vastuu on minulla itselläni vaikuttaa siihen, kumarretaanko minua, vai hypitäänkö ylitseni.

En tahtoisi kumpaakaan. Tahtoisin ojentaa kanssakulkijalleni käden ja sanoa: "En tunne sinua kokonaan, en ymmärrä sinua täysin, mutta tahdon ihmetellä elämää kanssasi."