Olin paikalla ennen muita. Suvirannan leirikeskuksessa olivat vain emännät lattianpesupuuhissa. Kuljeskelin ulkosalla ja kuulostelin kaikilla aisteillani tänä vuonna niin odottamatta alkanutta kesää. Yön aikana olivat hennonvihreät lehdet puhjenneet puihin. Hiivin metsään ja kuulin, kun käki kukkui kuusikossa. Rannasta oli kaadettu puita, joten rantaan saattoi nähdä jo ylhäältä mäen päältä.

Istahdin verannalle odottamaan. Ylistysryhmä Soihdun laulajia ja soittajia alkoi ilmaantua paikalle. Kohta salin täytti joukko hyväntuulisia ihmisiä ja pöytään kannettiin herkkuja. Pidimme yhteisen rukous- ja lauluhetken. Salissa oli kasapäin nuorten laulukirjoja, joten innostuimme laulamaan riparilauluja.

 

Kiitos kun saan tässä olla,

kiitos kun saan levähtää.

Kiitos kun saan voimaa, jolla

opetella elämää...

 

Alkulaulujen aikana huomasin, miten todella sielu asettui lepoon. Oli niin hyvä olla yhdessä tutussa porukassa. Niiden seurassa, joiden läsnäollessa voi olla täysin oma itsensä.

Katsoimme videokuvia vapun keikalta ja tunnelma oli hersyvän iloinen. Emännät olivat lähteneet pois jättäen käyttöömme hirmuisen määrän herkkuja. Oli ihana ruokailla vapaasti kuin kotona konsanaan.

Minä taisin todella olla ainut, jolle jäi talviturkki niskaan tältä reissulta. En uskaltanut edes saunasta päin järveen. Kieltämättä kävi jotain kateuden suuntaista mielessä, kun porukka näytti niin nauttivan kylmästä järvikylvystä. Vilukissa mikä vilukissa. Ehkä joskus minäkin vielä. Viisikymmentä täyttäessä ehkä, totesin naisille saunassa. Tiedä, vaikka avantouintia!!

Myöhään illalla sytytimme rantaan nuotion. Paistoimme makkaraa ja lauloimme laulut, jotka osasimme ulkoa ja nekin, joita emme osanneet. Kaksi joutsenta lensi matalalla yli järven. Kuikat huutelivat. Aurinko laski punaisena taivaanrannan taakse ja minä ajattelin, että olin takuulla yksi maailman onnellisimmista ihmisistä sillä hetkellä. Nuotion ääressä, ystävien ympäröimänä järven rannalla pimenevässä, lämpimässä yössä. Ei tietoakaan hyttysistä ja kesä vasta edessäpäin!