Tänään minulle soitti eräs ystävä, joka on parhaillaan sairaalassa. Olin tosi ilahtunut, mutta jäin jälkeenpäin miettimään, että olenko minä yleensäkään ystävieni ystävyyden arvoinen? Minunhan olisi tullut ottaa yhteyttä sairaalassa olevaan ystävääni, eikä päivastoin! Olen maailman patalaiskin yhteydenpitäjä. Se kyllä näkyy positiivisesti puhelinlaskuissani, jotka ovat n 12e /kk, mutta kannan siitä kuitenkin huonoa omaatuntoa.

Tiedän olevani itsekäs. Olen kokenut elämässäni sen verran rankkoja asioita, että nykyään, kun voin paremmin, minä aivan suoraan sanottuna valikoin ystäviäni. Viihdyn parhaiten positiivisten, hyväkuntoisten ihmisten seurassa. Vaikka voin hyvin ymmärtää kanssakulkijoitteni murheita itse niitä koettuani, en jaksa niitä määräänsä enempää jakaa, enkä kantaa. Se vie minulta yksinkertaisesti voimat.

Kuitenkin olen toipunut tähän pisteeseen juuri toisten ihmisten tuen ansiosta. Se on siis minulle äärettömän tärkeä juttu. Miksi on niin vaikeaa sitten antaa omastaan vastavuoroisesti muille?! Ystävyyshän on ilojen ja surujen jakamista. Välillä tuuditan itseni ajatukseen, että ne parhaat ystävät pysyvät, vaikka ei niin paljon oltaisikaan tekemisissä. Tavallaan se onkin näin. Välillä taas selitän itselleni, että olen luonteeltani taiteilija ja taiteilijat ovat usein itsekkäitä. Onko se mukamas pätevä syy?

Totta kai on hyvä antaa aikaa myös perheelleen, mutta ei mikään ystävyys silti pysy hengissä, jos yhteydenotot ovat yksipuolisia. Toki minä tapaan paljon ihmisiä: toiminhan minä kolmessa kuorossa ja yhteensä neljässä musiikkiryhmässä. Ehkäpä se ihmiskiintiö tuleekin silloin täyteen ja nautin, kun saan olla ihan hissukseen.

Taitohan sekin on, että osaa olla itsekseen ja sen taidon minä kyllä osaan. Minussa asuu pieni erakko, vaikka ihmisistä pidänkin. Tämä nettimaailmassa tapahtuva ystävyyden ylläpito sopii minulle myös hyvin. Päivitän facebookkia ahkerasti ja luen kaveriden kuulumiset. Se (ikävä kyllä) melkein sitten riittääkin minulle.

Mutta onkohan tämä taas yksi kuntoutumisen ja toipumisen merkki, että ylipäätään pohdin tätä asiaa? Onpa tässä tullut liian monta vuotta vietettyä pienessä maailmassa, johon ei ole juuri muuta mahtunut kuin omat pienet ympyrät ja suuret murheet.

Onneksi, voi onneksi minulla on silti niitä ikiuskollisia ystäviä! Minulla, joka olen tämmöinen omaan napaan tuijottaja. Olen kiitollinen heistä!!!