Tämäkin päivä on mennyt jotensakin ylikierroksilla käydessä. Viime yönä ei taaskaan meinannut uni tulla. Kaameaa, kun on niin väsynyt, että ihan itkettää, mutta uni ei vain tule. No tuli se sitten ja jatkui siihen saakka, kunnes koira vikisi aamulla, että 'mitä tää nyt äiti on, kun ei kahteen päivään pääse lenkille ja nyt vaan nukutaan?'

Voi miten minä ajattelin niitä ihmisiä, jotka tavan takaa riutuvat unettomuuden kierteessä: kun on niin väsynyt ja ylikierroksilla, ettei rentoutuminen ja uni enää tulekaan. Tämä on kuitenkin minulla varmastikin ihan lievää ja tilapäistä.

Olen tänään käynyt muistamisia läpi ja tehnyt listaa, jonka perusteella kävimme ilta-ajelulla isännän kanssa jakelemassa kiitoskortteja suoraan postilaatikoihin, jos vain tiesin asuinpaikan. Onneksi kaikki ne, jotka kävivät juhlissa, saivatkin kiitoskuvan jo lähtiessään. Ja niille, joille ei syystä tai toisesta tullut nyt lähetettyä kiitosta, tulee paikallislehteen pieni kiitosilmoitus.

Tämmöinen on kyllä ihan sellaista positiivista väsymystä, johon sisältyy paljon onnellisuutta ja kiitollisuutta. Oli ihanaa huomata myöskin se, miten tämä oma suku pitää yhtä ja saimme yhteisvoimin juhlatkin järjestettyä. Ja taas arki jatkuu, tutut rutiinit ja varmastikin vähän sellainen hiljaiselo. Vain sillä tavoin voimat taas pikku hiljaa palautuvat ja voi jatkaa kohti uusia seikkailuja.

Laitoimme osan ruusuista jo roikkumaan seinälle, jotta ne jäisivät ikuisiksi muistoiksi kuivakukkina.