Miksi sitä niin helposti taas eksyy rämeikkön, vaikka juuri luuli löytäneensä oikean polun? Miksi elämä ei voi olla nousujohteista kulkua kohti valoa, kohti ihanaa päämäärää? Miksi on aina tultava varjoja valon eteen ja rämeikkö sille tielle, minkä luuli olevan niin selkeä?

Miksi toista ihmistä ei voi rakastaa epäitsekkäästi ja antaa hänelle kaikkia vikoja anteeksi? Ja miksi ei itselleen voi antaa anteeksi sitä, että välillä suusta pääsee sammakkoja?

Miksi kaikki kaunis menettää äkkiä makunsa kun juuri äsken luulit, ettet koskaan sitä kyllästy ihailemaan?

Miksi elämä laittaa yhtäkkiä polvilleen juuri, kun luulet valtaistuimelle melkein astuneesi? 

Siksikö, että sinä pieni ihminen tajuaisit, ettet ole mikään jumala? Siksikö, että tätä elämää ei voi elää oikein muuten kuin nöyryyden kautta.

Sitäkö on pieneksi kasvaminen?