Se oli TODELLA lähellä. Kolari. Siis se todella tapahtui, mutta ei meille, vaan aivan silmiemme edessä.

Ajelimme miehen kanssa rannikkoa kohti jutellen kaikessa rauhassa. Olimme juuri saapumassa risteykseen (meillä oli etuajo-oikeus) ja mieheni ei juuri sillä hetkellä katsonut tielle, vaan oli kääntyneenä minuun päin sanoakseen jotakin. Äkkiä tajusin, että nyt tapahtuu jotakin! Sanoin miehelleni 'varo' tai jotakin...en muista. Samassa kuului pamaus, mieheni jarrutti jarrupolkimen pohjaan ja aivan edestämme liikkui jokin epäselvä punainen romu, josta lenteli lasinpaloja ja kappaleita (ovi?). Saimme kuin ihmeen kaupalla väistettyä tätä edestämme liukuvaa kolariautoa ja siitä lenteleviä kappaleita.

Yhtäkkiä olimme tien laidassa ja tajusin, että me ei törmätty mihinkään. Astuin ulos autosta ja soitin hätänumeroon. Yritin selittää mieheni avulla paikan, missä olimme. Kolariautosta kuului huutoa. Kun hätäpuhelu oli soitettu (hätäkeskukseen tuli samaan aikaan muitakin puheluita, kun paikalle tuli liikennettä), menin katsomaan kolariautoon. Kukaan paikalla olevista ei ollut uskaltautunut auton välittömään läheisyyteen ja autoa kuljettanut nainen oli shokissa, mutta pystyi liikkumaan ja nousemaan autosta. Autossa olleet kaksi miestä näyttivät elottomilta.

Minä yritin rauhoitella naista. Sanoin, että ambulanssi tulee paikalle kohta. Sitten en osannut muuta kuin rukoilla. 'Jeesus auta', minä sanoin. Mitään muuta ei voinut tehdä. Nainen toisteli etupenkillä istuneen, nyt tajuttoman miehensä nimeä. Kannattelin miehen päätä yhdessä naisen kanssa ja yritin olla rauhallinen. Palokunta tuli ensimmäisenä paikalle. Olin naisen kanssa auton luona siihen saakka, kunnes palomies toi niskatuen. Ensivaste saapui pian ja vasta sitten, kun heidän saapuessaan poistuin auton luota, tuli itku.

Annoimme paikalle tulleelle poliisille yhteystietomme. Koko tilanne oli kyllä meille kauhean epäselvä, koska olimme niin lähellä, että emme ehtineet tajuta, mitä siinä oikein tapahtui, mutta sen tajusimme, että oli sekunnin murto-osista kiinni, että saimme jarrutettua, eikä autonromu syöksynyt meitä päin.

Loppumatkan kävimme mielessämme tapahtunutta. Miten nopeasti tuollainen tilanne voikin yhtäkkiä tulla kohdalle. Ja miten siinä tilanteessa jää muistijälki, kuin hidastettu filmi silmiin, aivoihin. Näkymä, tapahtumasarja, joka pysyy mielessä varmaan ikuisesti.

Kuulimme myöhemmin illalla, että autossa olleet miehet olivat saaneet surmansa. Tapahtumaa tutkitaan. Toinen osapuoli oli pienen auton takaa tullut rekka. Saa nähdä joudummeko vielä todistamaan. Paljon emme pysty kokonaistilanteesta sanomaan, kun olimme liiankin lähellä.

Minulla on nyt valtava huoli naisesta, joka jäi henkiin, mutta menetti molemmat rakkaansa. Jotenkin tuli niin surullinen ja järkyttynyt olo, ettei osaa edes kunnolla olla kiitollinen siitä, että säilyimme itse hengissä. Edes autoon ei tullut pienintäkään naarmua.

Helpottaa kirjoittaa asiasta tänne. Tämä on niitä uutisia, joita facebookissa ei tee mieli jakaa.

Voi olla, ettei tänä yönä tule uni.