Havahduin eilen, kun katsoin dokumentin maapalloa uhkaavasta väestökriisistä. Muistan, kun vielä pari vuosikymmentä (?) sitten puhuttiin, että maapallon väkiluku oli 5 miljardia, nyt se on lähelle 7 miljardia. 40 vuoden päästä meitä tallustaa tällä planeetalla jo about 10 miljardia, mikä on huomattavasti enemmän kuin maapallomme kestää. Tai kestäisihän se kuulemma jopa 15 miljardia ihmistä, jos eläisimme kohtuullisesti.

Omatunto alkoi kolkuttaa pahasti, kun tajusin kuuluvani eittämättä siihen joukkoon, jotka ottavat itselleen kulutuksen muodossa moninkertaisen osan.

Jos ottaisin määräosani ja tyytyisin siihen, minun olisi elettävä täysin eri tavalla. Uskon, että se ei kuitenkaan vaikuttaisi onnellisuuteni määrään mitenkään. Ei ainakaan vähentäisi sitä.

Kriisi on vain ajan kysymys. Ehkä täällä pohjolassa olemme ihan parhaimmassa asemassa. Uskon, että tänne se iskee vasta viimeisenä, mutta olisiko sittenkin jo aika opetella uudenlaista ajattelutapaa, ettei tule sitten yllätyksenä. Nimittäin se, että onkin opeteltava luopumaan sen sijaan, että hamutaan lisää. Kaikkea.

Kun kaikkea tuhlataan määrättömästi, se loppuu, vaikka se olisikin uusiutuvaa. Ehkä ensin ehtyy vesi (uskomatonta, mikä määrä VETTÄ kuluu vaikkapa kulutustavaroiden tuotantoprosessiin), sen seurauksena ruoansaanti vaarantuu, koska kuivuuden takia suurin osa maapallon viljelymaista tarvitsee kastelua. Itse asiassa ei tarvitse sanoa 'ehkä', kun vesipula on jo tämän päivän todellisuutta. Öljy uhkaa loppua. Ja minä kun en jaksa uskoa siihen, että me kulutuksen huumassa sokeina elävät ja rypevät hyväosaiset tästä miksikään muuttuisimme. Ei muuta kuin pakon edessä ja auttaako se enää silloin?

Tietenkin ensimmäiset uhrit ovat (jo nyt) köyhien maiden asukkaat, mutta kuten ohjelman alussa todettiin: Titanicin mukana upposivat kaikki - myös luxusluokan matkustajat.