Mieli tekisi nukkua, nukkua, nukkua ja vain nukkua. Ulkona on mitä ihanin, aurinkoinen syyssää. Mieli tekisi mennä, mutta voimat eivät nyt anna myöten.

Aina tällaisina päivinä tekisi mieli sanoutua irti kaikesta, mihin on sitoutunut. Aloittaa uusi elämä, johon ei kuuluisi ainuttakaan kalenterimerkintää. Saisi täyden vapauden olla aina siellä, missä huvittaa tai olla olematta yhtään missään, jos ei huvita. Silti en sitä koskaan tee. Sanoudu irti nimittäin. Sehän on kuin sanoutuisi irti elämästä. Se nyt vain on niin, että ihmisten on laadittava aikatauluja, jos he mielivät jotakin yhdessä tehdä.

Samalla, kun voimat loppuvat, valtaa myös alakulo mielen. Yritän ajatella, miten ihana on maata viltin alla kun väsyttää, mutta silti en saa mitään sille, että mieli on kipeä. Syytä en tiedä...ja toisaalta tiedänkin. Tottahan minä tunnen ne syvät kaipuun ja pettymysten lähteet, jotka elämääni antavat surullisen pohjavireen. Ei niistä koskaan pääse. En edes tahdo päästä. Ne ovat osa minua, osa elettyä elämää.

Juuri tällä hetkellä selittämätön, käsittämätön kaipuu ja ikävä on pinnassa ja samalla sielu on jotenkin haavoilla. En kestä mitään. Puhekin on liikaa.

Yksinäisyys on se, mitä juuri nyt kaipaan. Tahdon ajatella, surra, kaivata, unelmoida ja sairastaa yksinäisyyttäni ja levottomuuttani rauhassa kaikelta.

Yksinäisyys on ystäväni, koska se on itse järjestettyä. Jos se olisi pakon sanelemaa, en tahtoisi sitä. Minulla on paljon ihmisiä ympärilläni. Rakastan heitä valtavasti. Silti minulla ei ole ketään, joka minua täysin ymmärtäisi. Ei sellaista liene kenelläkään, mutta se saa minut tuntemaan joskus niin vajaaksi tässä maailmassa.

Minä päätän olla tänään hyvä itselleni. En vaadi mitään, teen asiat, jotka on tehtävä ja annan itselleni, ikävälleni, ajatuksilleni aikaa. Lepään. Illalla lähden koiran kanssa ulos ja teen nautinnollisen iltalenkin, ilman kiirettä.