Tämä päivä on taas mennyt ilman, että olisin saanut aikaan yhtään mitään. Miettinyt olen sitä vastoin syntyjä syviä - lähinnä sen tiimoilta, että aivan kohtapian pitäisi olla se aika, kun toinen kirjalapseni syntyy!

Kummallista, miten monenlaisia tunteita voi käydä läpi tällaisessa tilanteessa. Yhtenä hetkenä on hirveä katumus ja häpeä ja sitä vain miettii, että mitä sitä taas tuli tehtyä? Kirjoitettua oman elämän kipeistä asioista ja munattua itsensä täysin! Tekisi mieli vajota maan alle siitä päivästä alkaen, kun kirja tulee painosta.

Siltikin on myös odottava ja iloinen jännitys ilmassa. Samaan aikaan, kun mietin, että miten tämä kirja mahdetaan ottaa vastaan, vai otetaanko lainkaan, mietin myös, että olen minä sentään iloinenkin siitä asiasta. Että jotakin sentään saan aikaankin! Ei se nyt ihan vähäpätöinen juttu ole, että jo toinen kirjoittamani tarina saa aikaan kustannussopimuksen.

Ja halusinhan minä paljon sanoa kirjassani. Asioita, joita olen pohtinut välillä aktiivisesti ja välillä alitajunnassani siitä päivästä lähtien, kun jäin pois työelämästä. Siksi olen iloinen, että kirjasta tulee ihan oikea kirja. Että joku lukee oikeasti tarinani ja kenties saa sen pohjalta jotakin ajateltavaa.

No. Tänään kuitenkin vein vasta oikovedoksen takaisin kustantajalle. Nyt odotellaan lopullisen version putkahtamista kirjapainosta.

Hoitamattomassa kukkapenkissäni kukkivat iloisesti rikkaruohoina orvokit! Ehkäpä se on merkki siitä, että tuhkasta voi nousta lintu, päivä paistaa risukasaan ja rikkinäisestä elämästä, loppuunpalaneen kansankynttilän särkyneistä unelmista voi kirjoittaa kirjan.