Niin montaa asiaa alkaa arvostaa vasta silloin, kun sen menettää, tai on vähällä menettää. Siksi itsenäisyys ja isänmaallisuus olivat isovanhemmilleni merkityksellisempi asia kuin minulle, taikka lapselleni.

Katsoin tänään Ylistaron asevelikuoron videota. Näin siellä paappani ilmielävänä, vaikka hänet vajaa vuosi sitten saatettiin haudan lepoon. Arvokkaasti aseveljien ympäröimänä kunniavartiossa.

Niin äkkiä kaikki unohtuu. Minä kyllä muistan varmasti koko elämäni tarinat sota-ajasta ja osaan ainakin jollakin tasolla kunnioittaa esi-isiemme uhrausta meidän jälkipolvien edestä. Luonnollista on sen sijaan, että seuraavat sukupolvet alkavat unohtaa sodan. Vaan unohtavatko he samalla olla kiitollisia itsenäisyydestä ja vapaasta Suomenmaasta? Seuraako näistä hyvistä, itsenäisistä vapauden ja hyvinvoinnin vuosista se, että nuoret sukupolvet alkavat pitää tätä kaikkea itsestäänselvyytenä, elävät tuhlaten elämäänsä ja omaisuuttaan. Unohtavat kotinsa, uskontonsa ja isänmaansa - juurensa?

Siunaa ja varjele meitä Korkein kädelläs! Sitä minä toivon meille yhä, vaikka uhkat isänmaallemme ovat nyt hyvin toisenlaiset kuin sodan aikana. Miten tärkeää olisi vapauden ja hyvinvoinninkin aikana pitää yhtä, olla yksi kansa. Jumalaan luottava, kotimaata ja perhettä rakastava. Kansa, joka on valmis taistelemaan arvojensa puolesta!