Tänään teputin tavallista enemmän peilin edessä. Tiirailin, tuliko luomiväriä laitettua kenties liikaa, entäpä kengät - sopivatko muuhun vaatetukseen? Pakkasin kustantajan pyynnöstä vielä kymmenen omaa myyntikappalettani Kansankynttilästä reppuuni ja lähdin saapastelemaan lumisateeseen.

Oli jotensakin outo olo astua kirjakauppaan, kun jo ulkona oli kyltti, jossa esiteltiin päivän kirjailijavieraat ja hui... Minun nimeni!!!  Minun vuoroni oli klo 14-16. Olin paikalla jo 20 vaille. Vein takkini ja reppuni alakertaan ja varmistin, etteivät ripsivärit olleet lumisateessa valuneet poskille.

Kaupan puolella oli heti muutama ihminen, jotka onnittelivat ja ostivat kirjoja. Ottipa eräs setä valokuviakin ja heitti huulta siihen malliin, että vieressä seissyt sedän oma rouva kävi melko totiseksi. Oli siinä olemista, että mennäkö mukaan huulenheittoon vai ei, kun rouvaa ei tilanne naurattanut lainkaan. Yritin rouvan kanssa puhua vakavammasti hymähtäen silloin tällöin sedän jutuille.

Kun kello tuli kaksi, eli varsinainen kirjailijavierailuni vasta alkoi, olikin yhtäkkiä hiljaista. Silloin tällöin tuli muutama asiakas ja he ikään kuin karttoivat minua ja pöytääni, sekä karkkeja, jotka olivat pöydässä esillä. Minulla oli sellainen tunne, että olin kaupan karkkivahti, joka istua jököttää vahtimassa, ettei kukaan vain uskaltaisi ottaa yhtään karkkia.

Sitten saapui koulumme entinen talkkari! Hän, joka oli talkkarina silloin, kun minä olin työelämässä 11 vuotta sitten. Olinpa ilahtunut, sillä kansikuvaan maalaamani koulun portti oli juuri hänen taidokasta käsialaansa. Hän oli mielissään siitä, että hänen taidonnäytteensä oli päässyt kirjan kanteen ja hän kertoi, miten portin yläpuolella oleva kukko oli syntynyt. Hän osti kirjani miniälleen.

Oli oikeastaan mukavaa istua siinä karkkivahtina ja katsella, mitä kaupassa tapahtui. Myyjä kertoi, ettei vieläkään ymmärtänyt, miksi niin oli, mutta ihmiset kuulemma tulivat aina ryppäittäin, eli hyvin monella ihmisellä on sama aikataulu mennä kirjakauppaan. Ja sitten taas oli todella hiljaista.

Oli juuri tällainen hiljainen hetki, kun kyllästyin istumaan, jätin karkit vahtimatta ja lähdin haahuilemaan kirjahyllyjen väliin ja hypistelemän kirjoja. Olin uppoutunut tutkimaan Aku Ankan kovakantista juhlapainosta, kun huomasin, että joku tutki kirjaani. Hiivin nopeasti tuolilleni. Nainen hymyili ja kysyi: "Oletkos sinä opettaja?" Vastasin, että olen kyllä, mutta työkyvyttömyyseläkkeellä. "Minäkin olen opettaja", sanoi nainen ja kertoi olevansa naapurikunnasta.

Nytpä syntyi keskustelua ihan Kansankynttilän teemasta ja opettajanainen osti kirjan vietäväksi omalle koululleen. Ostipa hän vielä Eevan Uni -kirjankin samalla.

Laskin, että kahdeksan Kansankynttilää meni kaupaksi ja kaksi Eevan Unta. Karkkeja ei mennyt yhtään, eli tosi hyvin vahdin. No, saattoihan jokunen mennä silloin kun haahuilin itse muualla..

Seuraavat kirjailijavieraat saapuivat ennen neljää ja jutustelimme siinä hyvän aikaa. Myös kirjakauppias osallistui keskusteluun. Neuvoin seuraavia kirjailijavieraita, miten kirjoitin omistuskirjoituksen kirjaan. Kaivoin repustani vielä ne kymmenen kirjaa, kun myyjä halusi ne ottaa myyntiin.

Illalla kustantaja soitti ja kertoi ottavansa uuden painoksen kirjasta.

Kotiin päästyäni lakkasin olemasta kirjailija ja lämmitin jääkaappirasiasta vanhaa kaalilaatikkoa mikrossa. Söin suoraan rasiasta ja lähdin koiran kanssa lenkille.