Pikkuveljeni osasi sitten antaa mukavan joululahjan! Lunastin sen tänään yhdessä mieheni ja vanhempieni kanssa, jotka hekin saivat saman joululahjan: intialainen päähieronta ja ruokailu Härmän kuntokeskuksessa.

Laiha vanha setä hieroi niskat, hartiat, kaulan, pään läpikotaisin hellin ottein. Kasvotkin tulivat hierotuksi ja meikin pysyvyys testattua - hyvin pysyi! Koskaan ei tukistaminenkaan ole tuntunut niin hyvältä. Ihan olisi voinut nukahtaa siihen tuoliin. Pitkä tukka oli vähän tiellä välillä. Jos joskus hiukseni lyhennän niin vain siitä syystä, että intialainen päähironta onnistuu paremmin!

Hieronnasta huolimatta lapaluiden välistä vihloo tällä hetkellä, kun venäytin selkäni jossakin. Epäilen syylliseksi muun muassa saappaitani, jotka ovat bootsimaisen tiukat ja niitä jalasta kiskoessaan voi vaikka venäyttää selän!

Nyt on ihana olotila, kun söin itseni melkein ähkyyn, mutten ihan - siellä Härmän kuntokeskuksessa nimittäin. Tämä hemmottelupäivä tuli ihan kuin palkintona, kun eilen tuli vedettyä melko pitkä soittokeikka kirkossa Sydänten illassa. Vieraana oli evankelista, rukouspalvelija Pirkko Vesavaara. Illan loputtua oli käytävällä pitkä rivi ihmisiä jonottamassa rukouspalveluun. Jono eteni hitaasti, sillä Pirkko palveli jokaista henkilökohtaisesti. Me Soihdun kanssa esitimme lähes koko repertuaarimme ja kun silti vanhat biisit loppuivat, aloimme viimein harjoitella uusia. Sen verran vapaa oli tunnelma kirkossa. Pääasia, että musiikki soi ja ihmiset saattoivat alttarilla avata sydäntään rukouspalvelijalle. Viimein kuorolaiset menivät rukouspalveltaviksi ja vain minä enää soitin.

Kun viimein pääsin pianon takaa itsekin esirukousta vastaanottamaan, olin pudota pyrstölleni. Minulla oli muutama asia mielessäni, joista olisin halunut mainita, mutten ehtinyt kun tämä sydämellinen Herran palvelija jo alkoi rukoilla ja hän sanoi itse minulle ne asiat, mitä olin murehtinut mielessäni. "Mistä sinä voit tietää!" minä huudahdin kesken rukouksen. Palvelija katsoi minua lempeästi kuin äiti lastaan, joka keskeyttää jotakin tärkeää ja sanoi, ettei hän tiedäkään, hän vain puhuu.

Silti minä kummeksun itsessäni sitä sinnikästä skeptikkoa, joka ei usko, vaikka omin silmin näkee, omin korvin kuulee. Ihmettelen, tutkiskelen sydämessäni näitä asioita, mutta epäilys -se ei väisty. Uskon, epäilen...ja silti minulla ei ole mitään muuta pakopaikkaa kuin Jumalan syli. En tiedä mitään parempaa. Ja ihmeellisintä on että minäkin, epäilijä saan tulla ja saan nähdä ihmeitä.

Ja oikeasti minä ajattelin tänään, että minun ihana Taivaallinen Isäni palkitsi minun eilisen palvelutehtäväni tänään intialaisella päähieronnalla. Lapsellista?

Ehkä.