Tekee mieli taas kirjoittaa tajunnanvirtaa, kun keskittymiskyky ei ole paras mahdollinen. Siis kirjoittamiseen. Muuhun kyllä sitä on riittänyt. Ihmeesti on ollut virtaa kaamoksen keskellä tänä talvena, enkä ymmärrä lainkaan, että missä se pimeä talvi on piilotellut, kun oma elämäni on ollut peräti valoisaa. Sohvaa en ole kuluttanut yhtä paljon kuin talviaikaan yleensä ja joulusuklaita on vieläkin kaapissa.
Mielissäni olen kuten siitäkin, että ei ole tullut joulukiloja. Mutta ihminen on siitä ihmeellinen, että koskaan ei voi olla täysin tyytyväinen. Kauan olen haaveillut siitä, että vaaka edes joskus vahingossa tilapisestikin vaikka heilahtaisi iloisesti näyttäen viitosella alkavan lukeman. Niin kävi eilenaamuna. Kas kummaa, nyt on sellainen fiilis, että sen pitäisi ruveta pysymään siellä...ja mieluummin hiippailla lähemmäs viitosta ja nollaa. Järki sanoo, ettei ikinä. Ne ovat nuoruusajan lukemia, ei nelikymppinen voi siihen päästä, ellei ole sairas.
En minä oikeasti tiedä, mutta jostakin on iskostunut sellainen tunne sisimpään, että jos tasan viisikymmentä painaisin, niin sitten olisin kroppaani tyytyväinen. Kun tarkemmin ajattelen, niin luulen, että siinä kävisi kuitenkin niin, että jos minä jollain ihmeen konstilla sen lukeman saavuttaisin, niin sitten alkaisi tuntua sitä, että ei - kyllä sen pitää olla 49. Että alkais nelosella.
Tiedä tuosta, mutta kyllä minä silti olen tyytyväinen, että ei ole tullut talvikiloja. Vaikka ilon ei pitäisi olla kiloista kiinni niin se silti on ja vaatteet näyttävät paremmilta kun ei ole niin paljon kohtia, mitä pitäisi peittää, kätkeä.
Mutta ilo, elämänilo. Se on parasta ja säilyttämisen arvoista, eikä kiloihin kannata jäädä kiinni, vaan irrottautua ja irrotellakin sopivasti. Ottaa vapauksia. Kaikesta. Itsensä kontrolloimisestakin ja siivouksista ja kaikesta. Kun on vapaa, huomaa enemmän, elää enemmän.
Siis vapaus: se on sittenkin se asia, jota kohti kannattaa kurkottaa, eikä puntarin lukemat. Kristityn vapaus, jossa ei katsotakaan ulkokuoreen, niin kuin tässä maailmassa tunnutaan tekevän, kaikki esineellistetään...olet käyttökamaa, josta on tultava jokin hyöty. Sinun on kulutettava ja trimmattava itseäsi, kotiasi, kilpailtava. Jos elät tämän maailman trendien mukaan siis sillä tavoin kuin saat lehdistä, tv:stä ja mainoksista irti.
Mutta oikea elämä...se onkin ihmeellinen juttu kun sen joskus oikein oivaltaa. Että ei tarvikaan tehdä mitään minkään eteen varsinaisesti vaan kohdata itsensä. Luojansa ja vapautensa tässä ja nyt syvästi ja aidosti. Pitää vain malttaa pysähtyä kuuntelemaan. Herätä.
Herätä. Voisipa joskus herätä yhtäkkiä. Kaikki epämieluisa olisi poissa ja huomaisi elävänsä keskellä suurimpien haaveittensa täyttymystä. Ihmetellä: se olikin totta! Joskus minä uskon, että niin käykin. Siksi että olen antanut elämäni itseäni suurempiin käsiin. Mutta vielä en ole perillä. On jaksettava epätäydellisyyttä. Siedettävä.
Mutta unelmia ei saa hylätä, eikä uskoa.
Ja nyt minä lisään vielä tähän semmoisen asian joka on pakko sanoa, että minua eivät häiritse kenenkään muun ihmisen kilot kuin itseni ja se johtuu siitä, että olen joskus menettänyt luonnollisen suhtautumisen syömiseen ja kiloihini. Jos olisin tasapainossa asian kanssa, minä en kirjoittaisi näin typeriä asioita kiloista, vaikka minulla ei ole oikeasti ylipainoa.
Ihailen jokaista ylipainoista ihmistä, joka on sinut itsensä ja kilojensa kanssa. Minä en tule varmasti ikinä olemaan vaikka painaisin vain kaksi kiloa.
Se on minun elämääni ja menneisyyttäni. Iloitsen silti elämästä...ihan ylipäätään. Traumastani ja kummallisesta kilofobiastani huolimatta.
Kommentit