Luen parhaillaan tuon nimistä kirjaa ^  (Anthony de Mello)  Teemana pikku tarinoissa on Jumalan kohtaaminen, läsnäolon oivaltaminen ja 'herääminen'.

Olen miettinyt noiden tarinoiden pohjalta suurta salaisuutta, joka aukeaa läsnäolon kokemisen kautta. Läsnäolon kokemus kuitenkin on minulle sellainen juttu, jonka todella koen vain välähdyksinä. Toivoisin kokevani sellaisia hetkiä useammin. Sellaisia, kun voin olla yhteydessä itseeni, Luojaani ja ympäröivään maailmaan ilman, että mielessä pyörii tuhat ajatusta. Miten se voi ollakin niin vaikeaa!? Siis hiljentyminen ja oleminen.

Osaan kyllä olla tekemättä mitään, mutta minulla on vielä paljon opettelemista siinä, että voin vaientaa ajatukset pyörimästä menneisyydessä ja tulevaisuudessa.

Läsnäolon kokemiseen ei tarvitse välttämättä joutenoloakaan, vaan joskus se valtaa mielen, kun olet tekemässä jotakin. Olet yhtäkkiä voimakkaasti läsnä siinä, mitä teet ja silloin jopa tiskiveden vaahto saattaa äkkiä näyttää ihmeelliseltä, kauniilta, koet merkityksen jossain arkipäiväisessä asiassa.

Eiköpä juuri merkityksen kokeminen olekin tavoiteltava ja arvokas asia. Vaikka mitä saisit itsellesi, mitä arvoa sillä on, ellei se saa sinun mielessäsi merkitystä? Ja sitten toisaalta - ja onneksi, merkitys voikin löytyä ihan läheltä, ihan yksinkertaisesta jutusta ja äkkiä olet rikas. Olet onnellinen!

Sitä on mielestäni viisaus. Sitä, että löytää merkityksen. Viisaus valjastetaan liikaa kulkemaan käsi kädessä tiedon ja oppineisuuden kanssa. Se on harhaa. Päinvastoin kirjaviisauteen voi sokeutua niin, ettei 'herää' enää ollenkaan näkemään ympäristöä, itseään, läsnäolevalla viisaudella.

Tässä maailmassa on niin helppo kulkea harhaan, vaikka oikea polku on nenän edessä. Pitää vain herätä ja nähdä!