Olen halunnut elämässäni paljon yksinäisyyttä, vaikka tapaan paljon ihmisiä. En ole päästänyt ketään oikeasti lähelleni. Miksi? Olen ehkä pelännyt, että en jaksa kuunnella. En jaksa auttaa. Melkein kaikki ihmisethän tarvitsevat jotakin, eikä minulla ole ollut voimia.

Nyt huomaan, että jotakin minussa tapahtuu. Minä alan tarvita muita ihmisiä! Alan tarvita kohtaamisia, ystävyyttä, jakamista. Huomaan, että edessäni on juhlapöytä ja vieraita. Kaikki on valmiina. Ja vieraat...he ovatkin itse asiassa ystäviä. He muutuvat sellaiseksi, kun uskallan olla sitä itse. Eivät he mitään vaadi minulta. Minä voin antaa omastani niin paljon kuin minulla on annettavaa ja ihmeekseni saan moninkertaisesti takaisin!

Edessäni on todella ollut kaksikin juhlapöytää ihan konkreettisesti katettuna, kun olen ollut täyttämässä vain velvollisuuksiani, joihin olen lupautunut: säestystehtäviä seurakunnassa. Eilen söimme sapattiaterian naapurikunnan helluntaiseurakunnassa. Koin syvää, ihmeellistä yhteyttä yli seurakuntarajojen. Tänään koin sitä oman seurakuntani missiokoulutuksessa.

Vaikka maailmassa tapahtuu järkyttäviä asioita, yhteys sisarten ja veljien välillä tuo juhlan, jossa kaikki pelko on poissa ja voimme kokea voiman, joka tulee samasta lähteestä. Siis meille kaikille samasta Elävän veden lähteestä. Ilo ja rauha ihmisten kasvoilla, ateriayhteys, laulu ja nauru. Itkukin silloin kun on sen aika. Se on elämää isolla E:llä. Elämää voi elää yksinkin, mutta voi miten paljon enemmän se antaa, kun sen voi jakaa ystävien kanssa!

Että minäkin olen päässyt osalliseksi siitä juhlasta, jonka Jumala omilleen on valmistanut. Voi kunpa moni ihminen alkaisi kaivata tätä yhteyttä ja olisi joku, joka opastaisi! Voisinko se olla jossakin tapauksessa minä??