Vuodenaika on muuttunut kuin huomaamatta. Kesä on nyt kertakaikkisesti poissa - kohta syksykin. Viimeiset värikkäät lehdet kaunistavat vielä aroniapuskia, mutta kohta nekin putoavat ja luonto on alaston.

Huomaan, että muutokset on joka kerta helpompi kestää elämänkokemuksen myötä. Niin monta talvea jo nähty, ettei epäilystäkään, etteikö uusi kevät vielä koita. Elämässä on muutoinkin nykyään enemmän kerroksia kuin nuorempana. Mitä tahansa tuleekaan vastaan, kokemus tai vaikkapa vain aistihavainto, sitä värittää ja täyteläistää joukko muistoja, jotka tulvahtavat mieleen. 

Ja siitä seuraa kiitollisuus. Niin paljon näetty ja koettu. Rikasta, kaunista, kipeää, suloista elämää, joka ottaa ja riisuu -mutta yhä uudelleen antaa. Ja kivun kautta kuljettuani vain syvemmin ja täydemmin.

Joskus pelkään onnea. Kun on syvä onni ja kiitollisuus, onko jokin kausaalisuhde olemassa, että pakosta seuraa kohta jotakin ikävää? En pelkää enää elämää, mutta myönnän, että masennusta hiukan pelkään. Sitä, että lakkaisi tuntemasta. Ei näkisi ympärilleen, ei kokisi mielihyvää.

Pelko on ansa. Kun pelkää, lakkaa elämästä. Täydellistä elämää on, kun ei ole pelkoa, häpeää. On vain minä ja maailma, minun ikioma elämäni, jota ihmettelen, elän todeksi ja iloitsen lahjoista, joita näen itsessäni, ympärilläni, toisissa ihmisissä. Kun annan anteeksi mokailuni itselleni ja toisille. En takerru ajattelemattomaan sanaan, oli se sitten lipsahtanut omasta tai jonkun toisen suusta.

Ja täydellistä elämää on myös se, kun välillä pysähdyn, lakkaan suorittamasta ja suunnittelemasta. Annan asioiden vain tapahtua.