Oli loppukesä vajaa kaksi vuotta sitten. Lehdessä oli outo ilmoitus: ylistyskoulu srk-talolla! Voiko ylistystä opetella, ihmettelin ja ajattelin ottaa siitä selvää. Olin ollut useasti hengellisissä tilaisuuksissa, joissa ylistettiin ja aina minulla oli ollut kiusaantunut olo, kun en jotenkin 'osannut'. Kädet tuntuivat kömpelöiltä, kun yritin niitä kohottaa korkeuksiin, eikä mielikään päässyt mitenkään hurmokselliseen tilaan, vaikka laulut olivat kauniita.

Hieman skeptisin ajatuksin siis menin seurakuntatalolle. Paikalla oli mukavasti väkeä ja todella mukava kouluttaja. Hän todellakin opetti, mitä ylistys on. Ensi kertaa tajusin, että se ei ole mitään, mitä me suoritamme Jumalalle. Hän ei tarvitse meiltä mitään rituaaleja. Ylistyksen kohde on Kaikkivaltias, rakastava Jumala ja ylistys on kiitoksen tuomista Hänelle. Sen tajuamista, että minä olen pieni, oikeastaan mitätön, mutta Jumala on ihmeellinen, suuri ja Häntä tulee palvoa ja ylistää koko sydämestään.

Siellä me ylistimme ihanilla ylistyslauluilla ja äkkiä minä vain huomasin sydämeni ylistävän ja kiittävän ihan oikeasti. En miettinyt enää, miten käteni asettaisin, vaan iloitsin lauluista, jotka kohottivat korkeuksiin. Miten ihmeellinen Jumala meillä onkaan! Välillä tuntui, kuin olisimme enkelikuorona laulamassa. Siihen hetkeen olisi tahtonut jäädä ikuisiksi ajoiksi. Pyhän Hengen läsnäolo oli todellista ja huumavaa.

Syksyllä naisten raamiksessa oli monella muullakin halu ylistää. Tein pienen laulumonisteen ja opettelin innolla uusia lauluja. Lopulta meillä oli pieni joukko ylistäviä ihmisiä ja aloimme kokoontua aluksi minun ja erään toisen ylistyksestä innostuneen soittotaitoisen luona.

Sitten alkoi tapahtua ihmeitä. Laulajien joukko kasvoi. Soittajia tuli lisää ja äkkiä meillä oli suuri lauluryhmä ja bändi, rummut ja kaikki! Saimme nimen  Soihtu, kirkkaan väriset esiintymispaidat ja harjoituspaikan seurakunnan nuorisotiloista. Minä aloin vähitellen ottaa 'luotsaajan' roolin. Se on ollut kevyt rooli. Olen ainoastaan monistanut nuotteja, lähettänyt sähköpostia ja toiminut yhteyshenkilönä. Harjoituksissa lähinnä ihmettelen ja hämmästelen pianon takana, miten porukka saa ideoita, soitto 'soviintuu' itsestään, laulajat ovat sydämestään mukana ja välillä syntyy toisia ääniäkin ihan itsestään. Esiintymisiä on ollut ja yleisökin on innostunut ylistämään, kun sanat on heijastettu valkokankaalle.

Elän ihmettä katsellen, ajattelen usein. Usein mieleni on kaikkea muuta kuin ylistystä. Silloin muistelen, mitä ylistyskoulussa opin. Ylistys ei ole meidän tunteisiimme sidottu asia, vaan ylistää voi joka tilassa. Vaikka sydän vuotaisi verta, voi ylistää Häntä, jonka veri vuosi maahan minun syntieni vuoksi. Ja ylistää voi tanssien, laulaen, rukoillen tai hiljaa huokaisten. Hänen rakkautensa on jotakin niin valtavaa, että sen edessä tuntee itsensä pieneksi, avuttomaksi. Mutta niin rakastetuksi ja kiitolliseksi!