Mitä olisi koti ilman karvakavereita! Kolkko, tylsä...no...puhdas. On silti ihan toista pidellä pakkasia täällä yhdessä eläinten kanssa, kuin ypöyksin. Tutkailen lämpömittaria ja iltapäivällä, kun lämpötila on noussut kahdenkymmenen paremmalle puolen, lenkitän ensin äidin valkoisen japsin Pyryn ja sitten oman lappalaistyttöni Ronjan.

Tänään mittari huitelee edelleenkin reippaasti kolmattakymmentä, joten saapas nähdä, miten lenkin käy. Alkaa oikeasti jo asenne loppumaan näiden pakkasten kanssa. Mieli on jo keväässä ja silti on kaamean kylmä!

Huomaan itsessäni myös lievää erakoitumista. Siis aina silloin, kun ei ole jokin ennalta sovittu meno, kuten kuoroharjoitukset. Tekee mieli linnoittautua kotiin, vaikka mielessä on, että pitäisi jo viimein nekin ystävät kutsua kylään, kun aina on tullut vain sanottua, että pitääpäs nyt oikein ottaa asiakseen. Mutta kun on rauhallinen kotipäivä niin ei tänne ketään kaipaa. Se nyt vain on totuus. Sitten ystävät luulevat, ettei kiinnosta, muttei se sitä ole, etteivät he minua kiinostaisi, vaan sitä, että haluan yksityisyyttä, rauhoittumista, koti-iltoja.

Lisään tähän pitkästä aikaa pari kuvaa.