Katsoin tänään tv seiskaa, hengellistä tv-kanavaa. Ohjelmassa puhuttiin palvomisesta. Se kosketti tosi syvästi ja oli erilainen kuin ennalta odotin.

Kuolleita jumalia on helppo palvoa rituaalein ja suurieleisesti. Ajattelen, että mikä tahansa maallinen materia voi olla meille jumalan asemassa ja saada osakseen meidän 'palvontamme' ajatuksemme ja voimavaramme, vaan mitä se antaa meille: tyhjyyden tunteen sisimpään.

Mutta mitä on palvoa elävää Jumalaa?

Palvonta on jotakin herkempää ja syvempää kuin ylistäminen. Ylistäminenhän on minun käsittääkseni riemukasta ja melkein riehakastakin kiitoksen iloa ja juhlaa, jossa korotamme Kaikkivaltiasta. Palvonta menee syvemmälle. Se tapahtuu, kun mieli on niin kiitollinen, että ihminen haluaakin olla hiljaa, mennä Jumalansa eteen sielu niin avoimena, että Jumalalle jää tila tulla ja koskettaa ihmisen sielua, jotakin, joka ihmisessä on kaikkein herkintä ja kallisarvoisinta.

Sanat loppuvat, mielen täyttää kaipaus, rakkaus, hiljaisuus, joka ei ole tyhjä, vaan joka hoitaa, parantaa. Sellaisina hetkinä, kun saamme olla ottamassa vastaan Jumalan läsnäoloa palvovalla mielellä, me kohoamme korkeuksiin ja kuitenkin olemme pieniä...kuin pikkuisia lapsia, jonka suurin täyttymys on päästä Isän syliin. Kuulla rakastava kutsu: "Tule lapseni, tule tänne. Minä tahdon olla kanssasi. Minä tahdon suojella sinua, kulkea rinnallasi, enkä koskaan laske sinua luotani pois". Raamatussa sanotaankin jotenkin sillä tavoin, että Jumala mustasukkaisen kiihkeästi halajaa sitä henkeä, jonka Hän on meihin pannut.

Jumala siis tarvitsee, kiihkeästi tarvitsee sitä, että me tulemme Hänen luokseen, Hänen läsnäoloonsa.

Ja kun se on se, mitä me ihmisetkin kaikkein eniten tarvitsemme. Tajuammepa me sitten sitä tai emme. Olla yhteydessä kaiken olevaisen salatuimpaan lähteeseen, rakkauden voimaan ja armon kaikkipeittävään, parantavaan virtaan.