Tänä aamuna heräsin aikaisin. Vietin tovin miettien elämää ja itseäni, kävin myös läpi siunaavin ajatuksin kaikki läheiseni ja ystäväni. Mielessä pyöri sunnuntai-iltapäivän Oriflamen myyntikonsulttiseminaari. Ihania naisia salin täydeltä, iloista häärimistä tuoksujen ja kauneuden ympärillä. Ikuista nuoruuttako mahdoimme etsiä, vaiko vain sisältöä elämään? Mietin, ettei se ole synti. Ei ulkoinen kaunistautuminen ole synti, ellei se täytä koko elämää.

Mutta kauneus, se on lopulta jotakin muuta kuin meikit ja ryppyvoiteet sekä kauniit vaatteet. Jokainen ihminen on kaunis ja arvokas, se pitäisi aina muistaa. Keskitymme - minä ainakin - niin paljon itseemme. Kai se on tarvetta tulla huomatuksi, ihailluksi. Mutta miten paljon enemmän elämä antaa, jos käännämme katseemme välillä pois itsestämme. Huomaamme toisen ihmisen. Ihailemme. Kerromme hänelle sitten vaikka, että hänen valitsemansa meikki tai vaatetus pukee häntä. Tai enemmän: osoitamme, miten ihana ja arvokas ihminen hän on. Kuuntelemme.

Myönnän olevani huono tässä. Olen itsekeskeinen, mutta tänään rukoilin, että voisin kasvaa ulos itsekeskeisyydestäni, huomaamaan toiset ihmiset. Huomaan, että olen vieläkin hukassa itseltäni, vaikka olen neljänkymmenen. Haen epävarmuudessani vääränlaista hyväksyntää, pinnallista. Hintana siitä on, etten kykene kohtaamaan toista ihmistä.

Kauneus on sitä, mikä on ympärilläsi. Jos keskityt itseesi, jäät sitä vaille. Voi, kunpa uskoisin jo lähtökohtaisesti sen, että olen riittävän hyvä, riittävän arvokas. Silloin voisin löytää itseni ja täyttää oman paikkani tässä maailmankaikkeudessa. Että se paikka olisi sellainen, jossa toisin valoa myös ympäristööni.

Mielessäni soi virren sanat:

Herra, elämääni valvo, etten harhaan

vaeltaisi täällä ohi ihmisten...