Minulla on krapula. Se ei johdu liiasta alkoholista, vaan ihan jostakin muusta. Poden krapulaa siitä, että olen antanut viihdyttää itseäni. Outoa, että siitä voi tuntea krapulaa, mutta minua oksettaa ajatus itsestäni taputtamassa typerille, kaksimielisille jutuille, huumaantumassa tanssista, valoshowsta, kuvittelemassa, että ulkonainen kauneus on elämän tarkoitus.

Nautinhan minä, kyllä, siis risteilystä, mutta olen pettynyt siitä, että annoin itseni 'mennä mukaan'. En tiedä kuinka moni minua voi ymmärtää, mutta olen onnellinen, että havahduin tämän tajuamaan hehkutettuani ensin blogissanikin tätä kaikkea, minkä takia nyt voin pahoin.

Onneksi tajuan nyt jotakin, eikä risteilystä ja sen humusta ehkä jää pysyvästi päälle mikään, toivottavasti ei edes herkuttelu.

Oppisinpa nauttimaan asioista ilman että antautuisin vietäväksi mukaan sellaiseen, mikä ei ole todellista. Olen ehkä poikkeuksellisen herkkä ihminen, mutta tuollaiset showt ja pinnallisuus vetävät minua mukanaan johonkin, josta en pidä. Ja ennen kaikkea en pidä siitä, että minä menen mukana kuin päätön kana.

Voi Luoja, anna minulle pää. Ja järki. Ja todellisuudentaju!

Elämä ei ole showta ja kauneus ei tule meikeistä. Montakohan kertaa joudun katumusharjoituksena toistamaan tätä: Elämä ei ole showta ja kauneus ei tule meikeistä. Elämä ei ole....