Muutama viime viikko on mennyt yhdessä hulinassa ja samalla on tullut pidettyä nettipaastoa. En sano, etteikö se olisi hyväksikin minulle. Huomasin nimittäin, että Facebookista ja jopa tästä blogista oli alkanut muodostua minulle jonkinasteinen pakkomielle, vaikka terapiaahan tämän piti olla. Jotenkin helpottavaa on ollut elää viime aikana suhteellisen pienellä annoksella nettimaailmaa. Ei saisi minkään asian antaa itseään koukuttaa. Eilen naisten raamiksessakin puhuimme siitä, miten helposti täysin turhanpäiväiset asiat vievät valtavan määrän aikaamme, ajatuksiamme ja energiaamme. Mitä ihmeellistä meissä kristityissä sitten enää on, jos elämme täysin tämän maailman viihteen ja turhuuden ehdoilla? Minä haluaisin, että myös elämäni heijastaisi jotakin ihmeellisempää, kuin tämän maailman turhuutta.

Turhuutta kai sekin, että kaiken tämän tohinan keskellä aion tänään järjestää kotonani kynttiläkutsut. Enkä kylläkään leivo yhtään pullaa tai kakkua, vaan ostin kaiken valmiina kaupasta. Siivota jaksoin sentään, mutta muuttorumban jälkeen on voimat melkoisen vähissä. Ihmeesti minulla onkin virtaa riittänyt.

Siellä ne minun rakkaani Miia ja Ioannis nyt aloittelevat omaa elämäänsä Oulussa. Saivat tilavan opiskelija-asunnon ja kalusteita sieltä täältä. Sänky ja pesukone vielä puuttuu. Haikeaa on, mutta ei niin kauheaa, kuin olin pelännyt. Ovathan puhelimet olemassa ja tieto, että milloin tahansa voi hypätä junaan ja porhaltaa Ouluun. Kaiken lisäksi eläkeläislipulla!