Ylistysryhmä Soihtu on kasvanut. Meitä on jo yli kaksikymmentä innokasta laulajaa ja viisi soittajaa. Porukka on kerrassaan ihanaa ja ylistysmielistä. Kiva sitä on luotsata, mutta välillä tulee uskonpuute. Kuinka minä, vähävoimainen ja musiikinkin saralla vajavainen, jaksan pitää remmistä kiinni, kun meno on koko ajan kasvavaa ja kiihtyvää?

Onnekseni olen huomannut, että niihin ohjaksiin on tartuttu. Minun ei tarvitse yksin niitä ohjailla ja vetää. Se on helpottanut, koska nyt voimme saada enemmän aikaan, mutta minä jaksan omalla paikallani. Olen tuonut sen myös julki ja siinä suhteessa olen kasvanut ihmisenä, että minä uskallan lausua rajani - jaksamiseni rajat julki, enkä yritä ottaa liian suurta kuormaa.

Eilen treeneissä sain kokea voimakkaasti sen, että tämä laiva liikkuu minun voimistani huolimatta. Sain astua valmiiseen, valmistettuun iltaan. Huomasin, että eihän minun tarvitse tehdä mitään. Astuin pappilan ovesta sisään, ovet olivat auki, porukkaa jo paikalla ja salissa soi musiikki, kun valkokankaalla pyöri video meidän sunnuntaiselta keikalta. Istuin mukavasti nojatuoliin ja nautin näytöksestä.

Treenit menivät nekin hyvin luontevasti ilman että minun tarvitsi tehdä juuri mitään. Basistimme oli säveltänyt uuden laulun, jota harjoittelimme. Osa soihtulaisista oli kokoontunut varsinaisten treeniemme välillä harjoittelemaan virsisovituksia. Niissä treenesissä en itse ollut mukana ja huomasin, että se ei todella olisi ollut edes tarpeen. Virsisovitukset bändille toimivat tosi hyvin.

Itse asiassa kaikki menee paremmin, kun itse ymmärrän 'relata' ja antaa vapaat kädet kaikille, joilla on taitoa ja tahtoa. Ja sitä on!

Ehkä minä vähitellen olen ihmisenä kasvamassa siihen suuntaan, että voisin toimia jossakin ottamatta koko rykmentin murheita niskoilleni. Voisin antaa asioiden tapahtua, soljua menemään omalla painollaan ilman että yritän itse epätoivoisesti sohia. Vaikka en malttanut eilenkään olla kommentoimatta ja arvioimatta niitä virsisovituksia... jospa kuitenkin ajan kanssa oppisin luottamaan.

Vain siten voi syntyä jotakin todellista yhteistyön hedelmää. Sellaista, jossa kenelläkään ei ole tarvetta johtaa, vaan ainoastaan palvella ja laittaa lahjansa likoon. Ja se on jotakin suurenmoista se!