Minua ärsyttää juuri nyt kaikki. Lähinnä kaikki ihmiset.  Ja minä inhoan itseäni siksi, että minua ärsyttää ihmiset. Minunhan pitäisi rakastaa kaikkia tasapuolisesti, kuunnella ja ymmärtää, mutta minua vain ärsyttää. Haluaisin valita ihmiset, joiden kanssa olen tekemisissa, mutta en osaa. Minä vain ajaudun siihen, että joku tai jotkut vievät voimani ja sitten en jaksa olla enää kiva kenellekään.

Ihmiset puhuvat liikaa ja jos joku kuuntelee ja on ystävällinen, he alkavat vaatia ja repiä kaiken irti. Ehkä se ei ole ihan näin raadollista, mutta juuri nyt minua harmittaa suunnattomasti, että uhraan itseäni liian moneen, liian monelle. Myös sellaisten seuraan, joilta en itse koe saavani mitään, vaan minua itse asiassa ahdistaa, kun en saa keksittyä valkoisia valheita, miksi en juuri kyseistä henkilöä nyt mukamas ennätä tavata.

Minulla on sellainen tunne, että kun yritän olla vain kohteliaan ystävällinen, niin palkaksi saan sen, että ihmiset tunkevat suuhun ja silmille! Hyi olkoon!

Pahinta on, että en voi paeta, koska olen luvannut ja kalenteriini merkinnyt. En voi paeta niitä juttuja, joihin olen lupautunut, mutta ehkä voisin luvata itselleni, että kuuntelen itseäni paremmin? Jos oma sydän ahdistuu, niin silloin ei saisi kuulla oman suunsa sanovan: "Joo kyllä minulle käy.." Pitäisi uskaltaa sanoa: "Ei.. en nyt jaksa. Minulla on muuta tekemistä ja sitä paitsi tarvitsen nyt yksinoloa, jotta jaksan hoitaa velvollisuuteni. Tarvitsen aikaa ja voimia läheisiäni varten, siksi minulle ei nyt käy."

Kaipaan elämää, jossa minulla olisi aikaa ja voimia niille ihmisille, joiden kanssa todella haluaisin olla tekemisissä - joilta saan voimia. Olen vihainen niille, jotka raatelevat minut puolikuolleeksi niin, ettei minusta enää ole antamaan mitään niille, joiden ystävyys olisi vastavuoroista.

Näin muutama viikko sitten unen, jossa purskahdin itkemään ja sanoin, että en pärjää...

Koska olen liian kiltti.