Ei kulje ajatuksetkaan tällä helteellä, saatikka että jaksaisi mitään tehdä.

Tyttö nukkui yön teltassa. Minä siirsin aurinkotuolin suosiolla varjoon. Kieltämättä on ihan nautinto kelliä varjossa aurinkotuolilla kun mittari näyttää kolmeakymmentä ja lämmin tuuli puhaltaa.

Löysin vintiltä pari hellemekkoa, jotka kumma kyllä mahtuivat päälle! Onneksi en ollut lähettänyt niitä kirpparille silloin, kun olin vuorenvarma, etten koskaan laihdu, lihon vaan. Nyt on kuitenkin laihis purrut ja mekot sujahtivat päälle! Taas kerran tuli vahvistettua se ajatus, että koskaan ei pidä laittaa liian isoja tai liian pieniä vaatteita pois, sillä joku kaunis päivä ne ovat taas sopivia, eikä sitten tarvitse kaupasta ostaa uutta vaatekertaa.

Olin illalla kirkkokonsertissa. Paikalla oli vain kourallinen väkeä, mutta upeaa piano- ja sellomusiikkia saimme nauttia siitä ja kuumuudesta huolimatta. Että sellon sointi voikin koskettaa sielua! Ja pianistipoika oli minun entinen oppilaani. Tai hän ei ollut minun luokassani, mutta pidin hänelle musiikkia. Hän oli jo silloin, alakoulussa, valtavan lahjakas ja lauloi taivaallisen ihanasti. Tuntui mukavalta nähdä, mitä hänestä oli tullut tänä päivänä...ja mitä sitten vielä tuleekaan, lupaavalta näyttää! (Sama tunne voi olla muuten viikon päästä, kun meillä on luokkakokous. Ihan hurjaa nähdä vuosien - peräti vuosikymmenten jälkeen entisiä koulukavereita ja se, millaisia heistä on itse kustakin tullut).!

Taidemusiikin harrastaminen on jäänyt minulla vähiin viime vuosina, mutta oli kyllä iho kananlihalla, kun nämä nuoret muusikot tulkitsivat sielulla ja sydämellä Bachia, Schumannia, Rahmaninovia ym.