Tämmöisiä katastrofiuutisia kuullessaan alkaa miettiä sitä, miten turhanpäiväisiä omat murheet suurimmaksi osin ovat. Silti uutiset Japanista ovat kaukaisia, epätodellisia siksi, että täällä kotosuomessa on koko minun elinaikani eletty niin turvassa.

Vaan on hyvä, että uutiset maailmalta saavat heräämään ja tuovat suhteellisuudentajua. Miten typeristä asioista me valitammekaan! Mitä merkitystä on rahalla, omaisuudella, mitä merkitystä edes sillä, annammeko me itsestämme edustavan kuvan ja muistammeko olla fiksuja ja filmaattisia, että ihmiset meitä ihailisivat?

Kun perusturvallisuus järkkyy, koti särkyy, ihmisiä katoaa meriveden pyyhkäisemänä ja ruoka ja vesi säännöstellään - tuleeko silloin ihmisessä esiin se, mikä on tärkeintä? Auttaako siinä omaisuus, valta tai ulkoiset avut? Vai huomaammeko silloin, kenellä on todellista rohkeutta, todellista lähimmäisenrakkautta?

Japanin katastrofia seuratessani rukoilen mielessäni: 'Herra varjele ihmisiä katastrofin keskellä. Varjele myös minua pinnallisuudesta. Anna vahva usko ja rohkea sydän, joka ei säikähdä mitään, mitä ulkopuolella tapahtuu. Anna näkökykyä erottaa olennainen ja epäolennainen. Tieto siitä, mikä varaan tässä elämässä kannattaa rakentaa.'

En jaksa uskoa, että mikään todellinen katastrofi Suomea uhkaisi lähivuosina. Ehkä pahin henkilökohtainen katastrofi on kuitenkin se, että hukkaamme arvokkaat vuotemme ja päivämme murehtimalla joutavanpäiväisiä asioita ja kun kuolema lähestyy, havahdumme tajuamaan, että kaiken sen keskellä unohdimme elää!