Vietimme mukavan illan naapurikaupungissa ystäväperheen luona. Mukamas hyviä koiranomistajia, kun lähdimme jo yhdeksän jälkeen ajamaan kotiin. Vaan täälläpä oli paukkua rätissyt hurjasti jo illan aikana. Ronja-parka oli hakenut turvaa sieltä, missä oli eniten meidän ihmisten hajuja - näin päättelin, sillä se oli kaivautunut naulakon alle ja kaikki kengät olivat hujan hajan pitkin lattiaa. Matot olivat rullalla, eli lujaa täällä oli menty kissan kanssa. Iloisia olivat, ihan hysteerisen iloisia, kun tulimme kymmenen maissa kotiin.

Yöllä sain sitten tunnin ajaksi viereeni sylikoiran. Ronjastahan ei muutoin ole sylikoiraksi siksi, että se ei malta olla hetkeäkään rauhassa. Tunkee suuhun ja silmiin ja sitten taas lähtee hössöttämään. Nyt se kuitenkin makasi tunnin minuun liimautuneena. Ihan rauhassa - kun pelkäsi niin.

Minä en silti ymmärrä koko rakettien ampumista. Eläimet pelkäävät, vahinkoja sattuu ja niin suuri hintakin muutaman sekunnin ilosta. Saisivat kieltää koko raketit minun puolestani. Keksisivät jotakin kauniinpaa, hiljaisemapaa ja parempaa tilalle..