Täytyy vielä istua koneen ääreen ja kirjoittaa tämäniltaisesta. Oli nimittäin nostalgista nähdä koulukaverita vuosien takaa. Kokoonnuimme nyt kun yläasteen ajoista on kulunut noin 25 vuotta. Meillä oli laajennettu luokkakokous, jonne oli kutsuttu kaikki luokat meidän 70 -syntyneiden vuosikertaa.

En tiedä, tuliko muille sellainen olo jälkeenpäin, mutta ainakin minusta tuntui, että olemme me muuten ihan vaatimattomasti sanottuna hyvää porukkaa. Kaikki olivat muuttuneet vain ja ainoastaan edukseen tai eivät lainkaan. Paitsi että pojista oli tullut miehiä!

Jotkut kasvot näyttivät aluksi vierailta, mutta kun tyyppi esitteli itsensä, kasvot piirtyivät uudelleen ja muistot palautuivat. Puheensorina alkoi jo tuntua meikäläisestä melkein ahdistavalta, mutta kun illan edetessä pidimme esittelykierroksen, jossa kaikki kertoivat, miten elämä oli kouluaikojen jälkeen pääpiirteittäin mennyt ja kaikki kuuntelivat hiljaa, silloin aukesi ihan uusi kanava. Sen jälkeen oli ihan toisenlaista jutella.

Oli ihanaa kuulla erilaisia elämäntarinoita. Ihmiset avautuivat kertomaan muitakin kuin menestystarinoitaan ja oli kyllä niin elämänmakuinen hetki että harvoin sellaista saa kokea. Kaikki eivät toki olleet päässeet paikalle, mutta siellä me olimme noin neljänkymmenen hengen voimalla tyhjillään olevassa hoivakodissa rypsipellon laidassa ja juttua riitti.

On se kumma, miten yhteiset kouluajat yhdistävät vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Niidenkin kanssa, joihin ei ole pidetty yhteyttä, saattoi jatkaa juttua ihan kuin eilen olisi viimeksi nähty.

Tästä kuvasta tuskin kukaan loukkaantuu, vaikka sen tänne blogiini laitankin